 |
Kiitos Hopola, Ikivalkea ja Mimosa!
Kiitos Lisbetille ja Hymylle!
Schmootzer-merkki ei tähän lootaan enää mahtunutkaan, mutta siitä kiitos Lisbetille ja Annelle!
Jalokivet siirtyvät nyt Jalokuvien kanssa Bloggeriin, syystä jos toisestakin. Tärkein syy on se, että Blogger toimii nopeammin ja kuvabloginikin on siellä, joten blogien ylläpito tulee helpommaksi. Vuodatukseen liittyy paljon hyviä muistoja, mutta kokeillaan nyt jotain uutta. Tänne voi palata, jos blogin kirjoittelu kovasti takkuaa tuolla Bloggerissa.
Teidän, armaat bloggaajatoverini ja muut lukijani, pitäisi käydä nyt siirtämässä uusi osoite vanhan tilalle. Jos haluatte seurata jupinoitani jatkossakin, muuttakaa osoite muotoon: http://iinesj.blogspot.com. Siellä tavataan! (Yritin muuttaa osoitteen automaattisesti Blogilistan käyttäjille, mutta se ei onnistunut ja siksi minun on vaivattava teitä hiukan.)
Ihan älyttömästi kiitoksia kaikille yli 40000 käyntikerrasta, joka tuli eilen täyteen! Tämä blogi on nyt kypsä siirtymään uuteen vaiheeseen.
Himpskatti, mä laskin, että mun 40000. kävijäni tulee blogiin käväisemään huomenna, mutta HÄN ON TÄÄLLÄ TÄNÄÄN! Ja ihan kohta, apua... mulla on kakku leipomatta ja kuohuviinikin vielä kaupassa. Mutta hei, sinä Ihana Neljäskymmenestuhannes Lukijani, älä peljästy, vaan kirjoita puumerkkisi tuohon, niin tiedän, ketä kiittää sitten jälkikäteen!
Onnea sinulle ja minulle! Hyvä me!
Eilen kävimme tarkastamassa mökin talvikunnon (kaikki hyvin, vaikka järvivesi oli noussut melkein tontille asti) ja tervehtimässä äitiäni, tänään lähdimme kauniin sunnuntain kunniaksi kuvaamaan paria meille tuntematonta paikallista kirkkoa. Vaikka olen asunut Turussa jo lähes 20 vuotta, en ole vielä koskaan käynyt katsomassa vanhaa Kaarinan kirkkoa, jonka hautuumaalle isänisäni haudattiin yli 70 vuotta sitten. Hautaa en odottanutkaan löytäväni, mutta vanhan ja tunnelmallisen kirkon kuitenkin. Kirkko - nykyiseltä nimeltään Pyhän Katariinan kirkko - löytyi helposti ja jumalanpalveluskin oli ohi, joten saimme rauhassa katsella kirkkoa.
Ensin kiertelimme kirkkoa ulkopuolelta, minulla kompaktikamera kädessä ja miehellä järkkäri. Juuri kun pääsimme kirkon kulmille, niin liukastuin ja lensin vähemmän viehkeästi persauksilleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että luita ei mennyt poikki ja seuraavaksi kävi mielessä, että kamerakaan ei saanut onneksi tärskyä. Väärin! Mies veti minut ylös ja polvet hiukan tutisten totesin olevani kunnossa (mitä nyt vasempaan lonkkaan hiukan sattui) ja sitten tutkimmekin kameran vauriot. Kamera näytti ehjältä, mutta virtanappula ei toiminut eikä kameraa saanut auki. Ihan pienen pieni jälki näkyy kameran toisessa sivussa, mutta ilmeisesti kamera tärähti niin rajusti, että jokin mekanismi sen sisältä särkyi. Kalliiksi tuli tämäkin reissu, mies totesi. Mutta ehkä isoisäni luut ovat siinä kohtaa, missä liukastuin, kuka tietää. Seurakunnalta saa varmasti vielä tiedot hautapaikan tarkasta sijainnista, mutta minulle riitti käynti tuossa kirkossa ja kävely sen ympäristössä. Kaunis, vanha kirkko se onkin, ilmeisesti vuodelta 1826.
Sisäpuolellekin pääsimme käymään ja kuvaamaan. Sytytin isoisälle kynttilän ja ihastelin kirkon kaunista, vanhaa sisustusta. Jos olisin aikaisemmin käynyt siellä, olisin varmasti harkinnut kirkkoa aikoinaan vihkipaikakseni. Kirkossa on tosi kauniit kattoholvit ja koristeellinen saarnastuoli. Alttari on vaatimaton, mutta sen yläpuolella olevassa ikkunassa on yksi viehättävimmistä lasimaalauksista, mitä olen nähnyt.
En löytänyt siis isoisääni enkä sitä odottanutkaan, sillä isoisän hauta on varmaan ajat sitten annettu toiselle. Isä oli 6-vuotias isänsä kuollessa ja hänen äitinsä muutti aika pian pois Turusta, joten hauta jäi muiden sukulaisten hoitoon. Minua ilahdutti kuitenkin se, että voin joskus käydä tuossa kirkossa ja jättää kynttilän isoisälleni, sillä kirkon edustalta löytyi tällainen muistokivi, jonka ristin mielessäni "tuntemattoman sotilaan" kiveksi. Näitä on varmaan muuallakin, mutta tämä oli ensimmäinen, johon itse törmäsin.
Koska lonkkaa särki, niin jätimme suosiolla Maarian kirkkoon tutustumisen myöhäisempään ajankohtaan. Halistenkoskella kävimme kuitenkin katsomassa vuolaana ryöppyäviä vesimassoja ja kuvaamassa muutamia hienoja jäämuodostelmia. Nyt sataakin jo lunta, joten enää ei olisi enää päässytkään valokuvaamaan. Harmittaa tuo kameran kohtalo, sillä pahimmassa tapauksessa siinä meni 500 euroa tuusannuuskaksi, mutta täytyy kysellä, jos kameran saisi korjautettua. Saisivat jo nämä vastoinkäymiset loppua, sillä vuoden aikana meiltä on hajonnut epätavallisen paljon kaikenlaisia tavaroita juomalaseista pesukoneeseen. Uusi kirjoituspöydän tuolikin on ostettava muutama päivä sitten rikkoontuneen tuolin tilalle.
Mutta nyt menen kokkailemaan miehen kanssa herkkuruokaa: tarjolla tänään pyykastiketta ja perunamuusia. Hyvä ruoka, parempi mieli - taas kerran... Mutta kameran kohtalo harmittaa, harmittaa, harmittaa!!!
Tuli eilen käytyä silmälääkärillä, vaikka vetkuttelinkin asiaa puoli vuotta. On suorastaan noloa - ja vähän hämmentävää - tunnustaa, että lääkärille meno jännitti yllättävän paljon. Edellisen käynnin jälkeen alkoi aivojen poimuissa itää ajatus kauheasta tulevaisuudesta a) silmäpaine- b) silmäpohjarappeutuma- tai c) kaihipotilaana. Silmänpaineet olivat vain hieman koholla, mutta kun optikko kehotti menemään silmälääkäriin, niin ajattelin, että se on menoa nyt. Tulokset olivat kuitenkin ihan hyvät ja sovimme lääkärin kanssa, että tulen parin vuoden kuluttua uudelleen. Se pari vuotta umpeutui syyskuussa, mutta vasta nyt sain lopulta varattua ajan lääkärille. Ja turhaan pelkäsin, kaikki oli kunnossa, mitä nyt ikänäköä on taas tullut lisää ja lasit on uusittava. Mutta sen tiesin jo entuudestaan, sillä aamulehden lukeminen on alkanut olla vaikeampaa nykyisillä laseilla.
En päässyt eilen vielä katsastamaan uusia silmälasien kehyksiä, sillä laajentavien tippojen takia pupillini olivat euron kolikon kokoiset ja näkökyky hämärä. Joitain pokia katselin, mutta kun kuulin linssien hinnat, aloin harkita käymistä vakipaikassani Instrussa. Suuntasin sinne tänään töiden jälkeen ja runsaan tunnin hiostavan etsimisen, mittausten ja paperitöiden jälkeen lähdin kaupasta köyhempänä, mutta onnellisena uusien silmälasien omistajana. Valitsin tällä(kin) kertaa metallikehykset, väriltään kuparinruskeat (jos oikein muistan) ja tyyliltään aika yksinkertaiset, mutta mielestäni minulle sopivat. Otin kännykällä kyllä itsestäni kuvan näyttääkseni sen miehelle, mutta kuvan laatu on niin surkea, etten taida laittaa sitä tähän näkyville. Optikkoa ja myyjää kyllä nauratti, kun näkivät minun zoomailevan kännykällä naamaani...
Silmälääkärillä käyminen vei voimat, joten eilen en jaksanut paljoa blogeissakaan surffailla. Nyt on edessä odotettu kolmen päivän vapaa, jonka aion käyttää mahdollisimman rennosti. Teemme varmaan sunnuntaina tarkistuskäynnin mökille ja samalla käymme äidin luona ryöväämässä häneltä yhden antiikkisen konttorituolin. Otan kuvan tuolista, kun saamme sen tänne, joten teillekin selviää, millainen antiikkikapine on kyseessä. Alan kyllästyä tähän kovalla keittiötuolilla istumiseen, vaikken ole tässä paria tuntia kauempaa edes istunut...
Rattoisaa viikonlopun alkua!
...tai ainakin heikun keikun, sillä kirjoituspöydän tuoli hajosi kolmannen kerran tänä syksynä. Mies tuiskahti taas ahterilleen, kun istuskeli tuolissa tietokoneen ääressä. Kyseinen tuoli on vaihdettu kaksi kertaa loka-marraskuussa uuteen, kun sen jalka hajosi ja nyt tuoli numero kolme on kaputt. Emme enää jaksa raahautua 30 kilometrin päähän vaihtamaan tuolia samanlaiseen romuun vaan hankimme ihan erilaisen tuolin. Mutta toistaiseksi allani on keittiön kova puutuoli ja siksi en istukaan tässä kuin muutaman minuutin.
Iltavuoro on takana ja Nukkumatti kurkkii jo ovella, joten lähden sen mukana näkemään toivottavasti kauniita unia. Huomenna menen silmälääkäriin ja voi olla, että olen sen verran puolisokeana koko illan, ettei bloggailusta tule mitään. Tiedättehän te rillipäät, että silmälääkäri laittaa silmiin sellaisia kivoja tippoja, jotka saavat pupillit lautasen kokoisiksi, mutta mitään ei pysty lukemaan eikä tekemään moneen tuntiin.
Tänne on luvattu huomiseksi lumipyryä, mutta en usko ennen kuin näen (jaa, mutta huomenna mä tuskin näen mitään, joten en kai sitten luntakaan). Muistakaa heilua rauhallisesti niiden lumilapioiden kanssa ja nauttikaa lumesta, kun sitä on. Mitäs sitä turhaan lumitöitä tekemään, kohta se sulaa kuitenkin pois.
Positiivista torstaita, toverit!
Lupasin eilen Lisbetille ja tänään Kerkkikselle ottavani vastaan "Ekoteko päivässä" -haasteen, jossa kehotetaan ihmisiä tekemään ekoteko päivässä. Ekoteosta saa palkinnoksi tuon kukkakimpun, joten kiitos vaan, ilman muuta otan sen vastaan.
Minunkin piti ensin tutkailla, mikä se ekoteko oikein voisi olla ja siihen löytyy hyviä vinkkejä täältä pah44:n blogista, muun muassa
Minun vaatimaton ekotekoni ja vinkkini kaikille säästäväisille ihmisille on tämä: pesen käyttämäni muovipussit ja laitan ne kuivumaan märkinä keittiön kaakeliseinään. Parin päivän kuluttua pussi on kuiva ja valmis uuteen käyttöön. Muovia ei pidä tuhlata, se on minun mottoni. Oikein ohuita pakastuspusseja en enää jaksa pestä, mutta oli aikoja, jolloin pesin nekin. Todistuskappaleena olkoon tämä kuva:
Siinä on pakastemarjapusseja, pari viimeistä pesty noin tunti sitten. Varsinkin minigrip-pussit käytän uudelleen monta kertaa. Joskus naurattaa, kun katselen, mitä kaikkea samassa pussissa on vuosien varrella pakastettu: kanttarelleja 2002, karviaisia 2003, mustikkaa 2004, punaherukkaa 2005... Pussien peseminen on siis jatkuva ekotekoni ja sain siihen kimmokkeen 80-luvun alussa opiskelukaveriltani. Olen myös onnistunut jatkamaan vinkkiä eteenpäin ja sen saa vapaasti ottaa tästä jokainen, joka haluaa.
Siinä se. Nyt sitten pitäisi toimia seuraavasti:
Tervepä teille, kuulin, että mua on jo kaivattu. Perskutarallaa, on ollut aikamoisia kiireitä, viikonloppuna varsinkin. Perjantaina oli työpaikan asiakasilta, saunottiin, syötiin ja vähän otettiin kaljaakin. Ilmaista kun oli, niin määkin vedin aikamoiset annokset ja tulin komeesti taksilla kotiin. Lauantaina oli toinen saunailta, yhden entisen työkaverin synttärit ja samalla varpajaiset, sillä kaveri oli saanut toisen kersan pari viikkoa sitten, tai vaimonsa sai, joo. Perheessä on nyt pahanlaatuinen akkavalta, vaimo ja kaksi tytärtä, ei käy kateeksi. Me ei tuon Iineksen kanssa olla omia lapsia hommattu, kun niistä on enempi vaivaa ja veljenpoikia ja sisarentyttöjä on ihan tarpeeksi.
No juu, se synttärijuhla meni aika kosteaksi, mutta oli siellä onneksi grillimakkaraa ja määhän olin omalla autolla. Kolmekymppiset jaksoivat juhlia aamupuolelle, toisin kuin tämmöiset vanhat parrat. Yllätin vaimon ja tulin jo puoleltaöin kotiin. Tässä se nuokkui tietokonepöydällä puoliunessa, kun minä sen petiin raahasin. Mukava muija se kuitenkin on, kun valvoi kotiintuloon asti ja laittoi ulkovalonkin palamaan. Sillä on kyllä paha tapa lipittää punkkupullon jämät yksikseen, mitä mää en ymmärrä lainkaan. Kyllä ryyppääminen on parempaa porukassa.
Pilkille ei ole viime aikoina päässyt kun tuo jäätilanne on huono - eli olematon, perskutarallaa! Sen vuoksi olikin mukavaa, kun muuan erämieskaveri kutsui meikäläisen lauantaina jänistä nylkemään. Kaveri oli saanut jäniksen saaliiksi ja ekakertalaisena ei tohtinut sitä yksin nylkeä, joten mää menin kokeneena metsästäjänä apuun. Homma hoidettiin alta tunnin ja perskutarallaa, se olikin kumma tapaus. Jänö ei ollutkaan jänö, vaan jonkinmoinen risteytymä. Kaverin kanssa funtsittiin, että se oli puoliksi jänis ja puoliksi rusakko. Jos ette tiedä, mitä eroa niillä on, niin kattokaa Wikipediasta. Nätin näköinen valkoinen turkki sillä oli, joten erämiehen rouva saa kauniin jänispuuhkan kaulaansa (Iines ei semmoista huoli, on kuulemma turkiksia vastaan).
Joo, tässä mitään enempää turisemaan, täytyy mennä telkkaria kattomaan. Mutta siitä nimiasiasta määkin haluan sanoa painavan sanani ja se on: IINES. Muija on jo kerran vaihtanu nimeänsä ja se saa luvan riittää. Perskutarallaa. Ja sitten haluan vielä oikaista yhden kaupungilla kulkevan huhun, että asuisin tässä Kupittaan lintulammen mökissä. Ei pidä paikkaansa - ja jos pitääkin, niin käyn siellä vain kesäisin mökkeilemässä. Se on moro!
Sitä mä vaan, että pysyn Iineksenä toistaiseksi fanieni iloksi - vaikka pidänkin Hertta-nimestä itse kovasti ja harmittelen, etten ryhtynyt heti Hertaksi. Minulle tulee Hertasta mieleen nuorena lukemani Eeva-sarja, jossa Eevan paras ystävä oli muistaakseni Hertta. Parikymmentä vuotta sitten syntyi ystävilleni vauva, jolle he antoivat silloin erittäin harvinaisen nimen Hertta. Nimessä on mielestäni voimaa ja herkkyyttä ja juuri sellainen haluaisin olla. Aika monet olivat Hertta-nimen kannalla, mikä oli hauskaa. Kerttuliksikin voisin joskus ryhtyä...
Ei vais, tänään on aikaa kulunut ihan liikaa koneella, lähinnä Bloggerin aivoituksia tutkaillen. Jos siirrän Jalokiveni toisaalle, niin Blogger lienee se paikka, mutta ihan vielä en tunne sitä kodikseni. Kuvani siellä jo ovat, mutta niille se onkin sopivan steriili ympäristö. Vuodatus on värikkäämpi, kodikkaampi ja inhimillisempi sivusto kuin Blogger, näin se on. Saisi olla myös toimivampi. Kaikkea ei voi saada.
Näihin filosofisiin ajatuksiin päätän lyhyehkön tiedotteeni. Kauniita unia ja mukavaa sunnuntaipäivää kaikille!
Haa, olen vapaana tänään koko illan ja huomisen myös. Aku on lähtenyt lätkimään - tosin vain illaksi, ei siis lopullisesti. Tänään herra Kivinen on työpaikan tarjoamissa sauna- ja ravintolakekkereissä ja huomenna hän menee juhlimaan kaverinsa isäksi tuloa ja 30-vuotispäiviä. Meillä on tosiaan noinkin nuoria ystäviä, vaikka olemme molemmat yli 4-kymppisiä (hyvä heitto nyt, kun mies on täyttänyt 40...). Minä siis iinestelen yksin kotona ja ihan selvin päin, kohta tosin menen ottamaan pienet (löylyt) ja sitten jatkan löysää illanviettoa joko sohvalla tai tietokoneen edessä.
Minulla on salaisia suunnitelmia blogini uudistamiseksi ja käyn läpi joitakin vaihtoehtoja. Ihan vain teille voin vihjaista, että aion EHKÄ a) uusia blogini, b) yhdistää juttu- ja kuvablogini, TAI c) jatkaa entisillä linjoilla, jos en pääse itseni kanssa yhteisymmärrykseen. Kuvablogin pito on sinänsä järkevää, mutta en ole oikein päässyt sinuiksi Bloggerin kanssa - se on siisti, mutta tylsä, eikä se oikein suostu tottelemaan käskyjäni. Erityisesti minua ärsyttävät rivinvälit, jotka ovat milloin mitäkin ja joskus kappaleet ovat yhdessä, vaikka haluan ne erikseen. Murrr....
Koska naisena olen tottunut muuttamaan vähän kaikkea elämässäni, niin heitänpä tähän vielä yhden jutun. Nimenmuutosasia on pyörinyt mielessäni koko blogiurani ajan ja nyt laitan tähän pari enemmän tai vähemmän harkittua nimivaihtoehtoa. Mikä mielestänne kuvaisi parhaiten olemustani, JOS päättäisin vaihtaa viehkeän Iines-nimeni toiseen:
Olen sen verran ovela, että joukossa on mielestäni sekä hyviä että täysin mahdottomia vaihtoehtoja. Tuo Jallukin... iik. Se tulee Jalokivistä, jos joku ei heti hoksannut ja sitä en ainakaan ottaisi. Mutta muista nimistä voitte esittää mielipiteitä. Odotan mielenkiinnolla vastauksianne!
Leppoisaa perjantai-iltaa! Tämä rouva menee nyt saunaan.
Aamuisen sanomalehden lukeminen oli taas töksähtelevää. Joka sivulla oli toinen toistaan ikävämpiä uutisia. Vai mitä sanotte siitä, että
(Kuvassa olevat nosturit eivät ole purkumääräyksen saaneita, mutta samantapaisia. Valitan noita ylimääräisiä köysiä toisessa reunassa, mutta tämä kuva sattui löytymään arkistoistani.)
Ehkä pari blogia ehtisi vielä lukaista, toivottavasti sieltä löytyy hauskempia uutisia... Sitten nopea ruokailu ja nokka kohti työpaikkaa. Harmaasta ilmasta ja tylsistä uutisista huolimatta mukavaa keskiviikkopäivää!
